11. heinäkuuta 2018

Perheväkivallan uhri


Tässä taannoin näin kohtauksen jostakin elokuvasta tai tv-sarjasta, jossa jo aikuinen mies paljasti joutuneensa isänsä pahoinpitelemäksi ollessaan vielä lapsi. Isä oli pahoinpidellyt lastaan siten, että jäljet saattoi aina peittää vaatteilla. Hän ei jäänyt lapsensa pahoinpitelystä koskaan kiinni. Väkivaltaa on monenlaista. Aina ei tarvita edes vaatteita jälkiä peittelemään, sillä henkisestä väkivallasta ei ulkoisia jälkiä synny. Vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni ovatkin minuun jälkensä jättäneet, eivät ne ole fyysisen tai henkisenkään väkivallan jättämiä.

Asia on vakava, eikä siihen sellaisenaan pidä missään nimessä kevyesti suhtautua. Meidän kaksihenkisessä perheessämme perheväkivalta on viimeisten viikkojen aikana noussut pöydälle siksi, että käsivarteni ovat olleet epäilyttävästi mustelmilla ja eräskin mielenterveyspotilaiden parissa työskentelevä tuttu sairaanhoitaja loi käsiini merkitseviä katseita. A-mies totesi tilanteesta jälkeenpäin keskusteltaessa yksiselitteisesti: "Nonnih, nyt mä olen sitten merkitty mies." Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun suhteemme aikana saamme selitellä ruhjeitani. Jouluna 2011 olimme a-miehen isän luona. Kun olimme hyvän aikaa istuneet kiusallisen hiljaisuuden vallitessa joulupöydässä, a-mies selitti mustelmilla olevaa leukaani pyörällä kaatumisella - vahvisti vielä, ettemme ole "keskustelleet". Kiusallinen hiljaisuus saattoi päättyä.

Ja ei. A-mies ei ole pahoinpidellyt minua. Vuonna 2011 tosiaan kaaduin polkupyörällä muutama päivä ennen joulua. Sain ruhjeita oikeaan polveeni ja alahuuleen ja leukani oli mukavan kirjava vielä joulun pyhien jälkeenkin. Viime viikkoina en ole kaatuillut polkupyörällä vaan olen tehnyt töitä.  Olen kuukauden ajan tehnyt keikkatyötä, jossa kasataan ja puretaan mm. telttoja ja katsomoita. Työ on fyysistä ja mustelmat tulevat pääasiassa elementtien kantamisesta. Saan ilmeisen helposti mustelmia ainakin käsivarsiini. Jo pelkkä paino käsivartta vasten saa aikaan mustelman. Tottahan siellä tehdessä helposti itseään kolhiikin, mutta ne osumat kohdistuvat ehkä kuitenkin enemmän jalkoihin.


Pidän työstä kovasti. Pidän erityisesti siitä, että se haastaa minua fyysisesti. Työpäivän jälkeen ei ole tarvetta lähteä salille tai lenkille, sillä työ itsessään on melkoinen lihaskuntotreeni ja askeliakin kertyy kiitettävästi. Vaihtuvat työkohteet pitävät mielenkiinnon ja uteliaisuuden yllä. Koen jotakin sairasta mielihyvää siitäkin, kun hikisenä, likaisena ja mustelmilla istun junassa kohti kotia siististi pukeutuneiden kanssamatkustajien keskellä. Huonoa työssä on ainoastaan se, että säännöllisiä työaikoja ei ole ja hälytys töihin voi tulla edellisenä päivänä, joten suunnitelmia on voitava muuttaa lennosta. Työpäivän pituutta ei myöskään koskaan tiedä etukäteen ja pääsääntöisesti päivän aikana tehtävät hommatkin selviää vasta paikalle saavuttua. Haluaisin kovasti pitää kiinni tästä työstä, sillä se on niin kovin mielekästä, mutta se vaatisi rinnalleen vähintäänkin toisen keikkatyön, jotta työtunteja (LUE: PALKKAA) olisi elämiseen tarvittavan verran. Töitä saisi olla reilusti enemmän. Mikä tarkoittaisi toki myös lisää mustelmia.

Vapaapäiviä voi sitten viettää lenkkeillen ja rautaa salilla nostellen. Jos jaksaa. Tänään jaksoin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva, kun kävit. Tule toistekin.